Kepa otsikoi Vienninedistämistä vai kehitysyhteistyötä -paneelikeskustelustaan kertovan artikkelin “Voivatko yritykset vähentää köyhyyttä?” Ehkä kysymys on retorinen. Vastaus tuntuu tutkinnot kansantaloustieteestä ja kauppakorkeasta suorittaneesta itsestäänselvältä.
Yritykset vähentävät köyhyyttä maksettujen palkkojen kautta, palkkaa saavat työntekijät ostavat palveluita muilta ja monet tuotteet itsessään vähentävät köyhyyttä ratkaisemalla ihmisten ongelmia, säästämällä aikaa ja rahaa. En tiedä onko lopulta muuta tapaa vähentää köyhyyttä kuin yrittäminen – koulutuskin vaatii jatkoksi joko työpaikkaa tai kykyä luoda työtä.
Kysymys esitetään nyt, koska etenkin järjestöissä koetaan, että rahaa on siirretty kehitysyhteistyöstä (järjestöiltä) yritysten kehitysmaissa tapahtuvan liiketoiminnan kehittämiseen (Finnfund).
Keskustelu osuu Rheaan sitä kautta, että saimme myönteisen päätöksen Finnfundiin kuuluvalta Finnpartnershipiltä reilun matkailun hankkeemme kehittämiseen. Hankkeemme tavoite on nimenomaan edesauttaa matkailun hyötyjen päätymistä paikallisille toimijoille – kannattavasti, tottakai, sillä yrityksen näkökulmasta vai kannattava toiminta on kestävää.
Pohdin asiaa myös akateemiselta kannalta, sillä olen työskennellyt Aallossa köyhyyttä vähentävän liiketoiminnan hankkeiden parissa kolmisen vuotta. Lisäksi olen viimeisen puolen vuoden aikana kirjoittanut juttusarjaa Perheyritys-lehteen suomalaisista perheyrityksistä kehittyvillä markkinoilla.
Köyhyyden ja eriarvoisuuden poistaminen on määritelty Suomen kehityspolitiikan tavoitteeksi. Politiikan toteuttamisen keskeinen instumentti on kehitysyhteistyö. Finnfundin ydintehtävänä taas on edistää kehitysmaiden taloudellista ja sosiaalista kehitystä. Tässä on sävyero, vaikka Finnfund esitelläänkin ulkoministeriön sivuilla nimenomaan kehitysyhteistyön rahoitusmuotona yrityksille.
Kuka siis on se köyhä tai eriarvoinen, jonka asemaa pitää parantaa?
On selvää, että kohderyhmä on yrityksille suurelta osalta eri kuin järjestöjen kehitysyhteistyössä. En näe mitään keinoa korvata markkinaehtoisesti esimerkiksi Suomen Lähetysseuran etiopialaisille kuuroille lapsille järjestämään koulutusta. Työ on ehdottomasti inhimillistä ja eriarvoisuutta poistavaa, mutta jos tavoite oli köyhyyden tehokas vähentäminen, saati taloudellisen kehityksen edistäminen, hankkeella tuskin autettiin maksimimäärää ihmisiä pääsemään määritellyn varallisuus/tuottavuus/hyvinvointirajan yli. Ja ehkä tavoite olikin joku muu, kun koulu 30 vuotta sitten perustettiin.
Sittemmin suomalaiset ovat vaikuttaneet kehitysmaiden (köyhien) elämään mullistavasti Nokian kautta. Tiedonkulun kehittyminen on säästänyt aikaa ja rahaa ja lisännyt ymmärrystä ympäri maailman. Koko ajatus siitä, miten muutos voi skaalautua, on muuttunut.
Yrityksen näkökulmasta moni muukin kuin kehitysmaassa syrjäseudulla elävä vammainen voi olla paremman elämän tarpeessa. Esimerkiksi Rhean matkailuhankkeessa pyritään helpottamaan jopa pienten majatalojen omistajien ja niiden työntekijöiden asemaa: näemme, että olisi parempi, että tulot turismista tulisivat tällaisille yrittäjille mieluummin kuin ulkomaille suuryrityksille.
Ehkä on hyvä alku keskustelulle myöntää, että kun puhumme köyhyyden vähentämisestä, viittaamme ainakin osin erilaisiin ihmisryhmiin. Ei Googlen investointi Haminaankaan auta sitä 20 vuotta sitten alkoholisoitunutta katujen miestä, mutta saattaa pelastaa jonkin perheen asunnon pakkomyynniltä.
On yksilöiden tasolla karmaisevaa, että moni inhimillisesti huutavan tarpeellinen hanke loppuu rahoituksen päättyessä. Toivon, että Finnfundin rahoittamat yritykset kokevat ja näyttävät konkreettisesti vastuunsa siitä, että niiden tehtävänänä on nyt parantaa ihmisten elämää kehitysmaissa aiempaa tehokkaammin. Ensivaiheessa se vaatii osaamista Finnfundin henkilökunnalta, jonka tehtävänä on osata valita tuettavat hankkeet ja niiden toteuttajat ja vielä tukea yrityksiä kehitysvaikutusten arvioinnissa.